Valjasulkoilua

Meillä oli iso päivä toissapäivänä, sillä silloin oli aika mennä ihan kunnolla ulos. Nala siis tosiaan on aikaisemmin ulkoillut vain vanhempieni aidatulla takapihalla, jolta pääsee livahtamaan aina sisälle halutessaan mikäli se alkaa nähdä mörköjä ja kummituksia aidan toisella puolella. Tällä kertaa mentiin kuitenkin ihan kotona ulos valjaissa, mikä oli varsinaisen jännää sekä omistajan että kissan mielestä. Hihnana käytin meidän vanhaa kangasremmiä, flexi kun on jäänyt nyt jäähylle toistaiseksi käytöstä. 

Menimme ulos aika aamusta, sillä silloin siellä harvemmin liikkuu ketään. Tuuli kuitenkin oli sen verran kova, että se lisäsi omanlaistaan jännitystä ja alku oli kankea (kuinkas muutenkaan). Pihalla olimme sellaiset kevyet 10 minuuttia, ennen kuin meno alkoi mennä liian jännittäväksi ja epämukavaksi Nalalle. Siinä vaiheessa, kun sen häntä alkoi elää enemmän ja se alkoi kiinnittää huomiota ympäristöönsä, oli aika lopettaa siltä päivältä, jotta tästä kerrasta jäisi positiivinen fiilis. 

Selustaa pitää selvästi vahtia aina, ettei kukaan vaan pääse yllättämään takaa.

Noin inhottavalla pinnalla Nala tosiaan käveli alkuun, ja koska kivet nyt eivät mikään mukavin saati turvallisin alusta kävellä ole, niin siirryttiin parempaan paikkaan jaloittelemaan. Seinän viertä kävellessään Nalalla kuitenkin todennäköisesti oli turvallisempi olo, sillä siinä vaiheessa häntäkin alkoi nousta pystyyn eikä vain olla tiukasti jalkojen välissä. Alla ainoa kuvatodiste asiasta:D

Rankka elämä, mitä sitä muutakaan voi sanoa.

Todella rankka oli tämä pienikin kymmenminuuttinen, tai sitä mieltä ainakin oli Nala. Sisälle päästyämme neiti kun rojahti lattialle ja nukahti siihen. 

Todennäköisesti jatketaan ulkoiluja tämän kerran innoittamana, sillä kaikki meni oikeastaan niin kuin odotinkin. Nalan ehdoilla jatketaan tietenkin harjoittelua, mutta oli kiva nähdä ettei tämä kerta kaikesta huolimatta ollut mikään katastrofi. Hiljaa hyvä tulee, on joku viisas joskus todennut ja siitä sietää olla samaa mieltä.