maanantai 15. toukokuuta 2017

Kaikella on yleensä alkunsa

Kirjoittaminen on yllättävän haastavaa silloin kun sitä pitäisi jakaa julkisesti yhtään kenellekään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun jotakin yrittää saada tuotetuksi muiden nähtäväksi vain todetakseen, että ei, tämä ei kelpaa ja tämä on huono. Jokin se kuitenkin aina ajaa näppäimistön ääreen - olkoon se vaikka sitten eläimiin painottuvaa tällä kertaa.

Joudutaan palaamaan ajassa taaksepäin melko pitkälle, jotta saadaan selvyyttä mistä oikein eläinrakkaus lähti ja mitä se on saanut aikaiseksi tähän päivään mennessä.

Fantan ostaminen vuonna 2014 oli ehkä omilleen muuton lisäksi isointa, mitä elämässäni oli saattanut tapahtua. Se tunne, kun oli oikeasti vastuussa jostakin - vaikka niinkin pienestä eläimestä kuin hamsterista, tuntui mahtavalta. Jotenkin aikuiselta.

En jaksanut edes muistaa, miten monta vuotta olin kärttänyt omaa lemmikkiä ja miten monta tuntia olin nuorempana kuluttanut koulun kirjaston tietokoneilla etsien tietoa allergisoimattomasta koirasta, kissasta, marsusta, gerbiileistä, hiiristä, hamsterista ja lopulta liskoista, käärmeistä ja akaattikotiloistakin, enkä silti luovuttanut, vaikka aina vastaus oli jyrkkä ei. 
- Sä voit ostaa oman koiran kun olet aikuinen, oli äidillä tapana sanoa ja laittaa televisiota kovemmalle, jos aloin kärttämään vastaan. Jos minä osasin olla itsepäinen, osasi totisesti olla äitikin. Kompromissi tapahtui kun taloon tuli käytetty akvaario vanhoine asukkeineen, kun olin täyttänyt 10 vuotta. En olisi voinut olla onnellisempi siitä, että meillä oli vihdoinkin lemmikeitä, tiedostivat ne itse sitä tai eivät.

Mutta omaan asuntoon lopulta 18- vuotiaana muutettuani en halunnutkaan koiraa saati sitten mitään muutakaan eläintä. En halunnut olla riippuvainen mistään tai vastuussa oikeastaan kenestäkään. Alussa kun tuntui, että jonkun olisi pitänyt olla ennemminkin vastuussa minusta. Kaverien kanssa samaan asuntoon muuttaminen oli tuntunut hienolta, mutta loppujen lopuksi alku uudessa asunnossa oli melkoinen kulttuurishokki. Lopulta kuitenkin eläimen kaipuu kasvoi liian suureksi, ja pohdinnan jälkeen ensimmäiseksi ikiomaksi asukiksi taloon muutti syyrialainen hamsteri, Fanta. 

Elokuussa 2015 se ajatus kuitenkin iski ihan tosissaan yli vuoden yhteisasumisen jälkeen. Fanta oli täyttänyt vuoden ja hamsterithan eivät eläneet yleensä kauaa. Mitä sitten tapahtuisi kun sitä ei enää olisi? Olin harkinnut toista hamsteria, mutta vaikka kuinka kiltti, yllättävän helposti käsiteltävä ja aktiivinen Fanta nuorena olikin ollut, olin varmasti päättänyt, etten koskaan ikinä milloinkaan ottaisi toista hamsteria. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt niistä tai eikö Fanta olisi ollut minulle rakas. Hamsteri vain ei ollut lemmikki minua varten, ei ainakaan ainoana lemmikkinä. Silti Fanta oli yksi tärkeä osasyy siihen, minkä takia luotin itseeni niin paljon vuoden 2015 lopulla, että aloin tosissani etsimään itselleni pidemiaikaista ja vaikeahoitoisempaa eläintä.






Sitten tammikuussa 2016, maailman paras päätös tuli kotiin. 16- viikkoa vanha kissanpentu, joka totteli nimeä Nätti (nykyisin nimi on Nala) ja joka oli niin pieni ja säälittävä ruipelo, ettei sitä olisi tunnistanut kissaksi ellei se olisi miukunut säälittävällä äänellä etsiessään tuttuja vieraasta asunnosta. En olisi voinut olla rakastuneempi ja samalla yhtä kauhistuneen peloissani, kuin silloin olin. Osaisinko kantaa kaksikymppisenä vastuuta jostain noin pienestä, kun hädintuskin osasin itse laittaa valmisateriaa mikroon ja lämmittää sitä polttamatta jotain sielläkin pohjaan? 

Ja kaikille tiedoksi, että Nalasta on tullut tähän päivään asti ihan fiksu nuori aikuinen kissa ja omistajansa osaa keittää ainakin spaghettia kypsäksi asti, joten ihan hyvin me selvittiin molemminpuolisesta alkujännityksestä. Fiksumpi nyt tietenkin olisi jättänyt ottamatta pimeimpään mahdolliseen vuodenaikaan suurimmilta osin tumman karvapeitteen omaavan kissan, sillä kuvien otto vaikeutui huomattavasti valon puutteen tai paremmin sanottuna sen olemattomuuden takia. Pentukuvat ovat jääneet siis vähemmälle, mutta se nyt on pienin asia, josta itselleni myöhemmin olen muistanut naputtaa. 

Sanottavaksi tässä vaiheessa ei jää muuta kuin tervetuloa mukaan meidän kissa-arkeen, josta toivottavasti saat yhtä paljon kuin minä tällä tavoin tekstin välityksellä! 

2 kommenttia:

  1. Hear hear tumman kissan kuvaaminen talvella, tosin valkea kissa on sitäkin vaikeampi valotuksen osalta. :D Rakua on ollut tosi vaikea kuvata edustavissa väreissä.

    Tosi kivaa kun päätit alkaa bloggaamaan teidän arjesta! Itse taas koen toisille kirjoittamisen helpommaksi kuin vain itselle, vaikka se kriittisyys omille kirjoituksille välillä aiheuttaakin harmaita hiuksia. :D

    VastaaPoista
  2. Ajattelinkin että aiheelle löytyy kohtalontovereita heti:D mutta totta, myös vaaleilla värityksillä on omat haasteensa. Mikäköhän olisi sellainen kultainen keskitie?

    Kiitos hurjasti ja tervetuloa mukaan! Itsekin tunnistan tuon kriittisyyden ja tietynlaisen perfektionismin, taistelin myös itseni kanssa pitkään ennen kuin julkisesti vapauduin tekstiä kirjoittamaan. Onneksi uskalsin, sillä tämä on yllättävän mukavaa! :)

    VastaaPoista