Kilpikonnakuvioita

Tiedä johtuuko se sitten siitä että Nalalle on tullut ikää lisää tai siitä että henkilökunta imuroi aivan liian vähän, jotta imuria tarvitsisi pelätä, mutta jotain on kumminkin tapahtunut eikä mokomaa kapistusta neidin mielestä enää tarvitse paeta. Niin usein kuin ennen siis. Silloin tarjottiin pelkokyyryä ja kipitettiin visusti päiväpeiton alle piiloon niin tiukaksi mytyksi kuin vain pystyi. Nykyään Nala valvoo suoritusta tiukasti sängyllä istuen ja välillä luimistellen kun mokoma helvetinkone huutaa sen alapuolella. Tai tarkemmin ottaen ei edes huuda, sillä viime jouluna meille kotiutui paljon hiljaisempi malli, joka ennemmin hurisee miellyttävästi käytössä. (Ei ole silti lisännyt taloudessa imurointi- innostusta, toim. huom).  Nyt ei kuitenkaan tarvinnut kiivetä edes sinne sängylle, vaan Nala malttoi pysyä samalla tasolla mokoman lattiamonsterin kanssa. Ihan rentoa Zen- mielentilaa neiti ei saavuttanut, mutta eipä tuo ollut pakenemisen arvoistakaan.  Tässä vaiheessa j

On tullut aika ottaa tämän vuoden jouluaiheiset kuvat ja paljon viime vuodesta viisastuneina onnistuneita kuvia saatiinkin - sellaiset kolme kappaletta. Muut ovatkin tärähtäneitä ja hirveästi valottuneita, eikä kuvassa olevaa eläintä tunnistaisi välttämättä kissaksi ellei kuvaaja sitä sellaiseksi kutsuisi. Säästetään parhaat myöhemmäksi ja julkaistakoon nämä ei-niin-parhaat ensin.  Joulumieli tarttui Nalaankin, kuvatodiste. Ja toinen.  Lintuja lenteli ikkunan takana, siksi mielipuolinen katse. Muuten hyvä, mutta ne linnut. Lisää lintuja ja tonttukoristekin loukkaa jo omaa ilmatilaa. Lopputulos- sekä tunnelmat tiivistykööt viimeiseen ylhäältä otettuun kuvaan, sillä se kuvastaa niitä täydellisesti. Kuva on nimittäin vahinkokuva ja sopii tähän täydellisesti. Elämä kissamallina saattaa näköjään välillä olla hyvinkin raskasta.  Surrurruruururur.

Moni on kysynyt miksi olen halunnut pitää hamstereita lemmikkeinä, kun ne ovat niin lyhytikäisiä. Itse mietin samaa joutuessani luopumaan ihan ensimmäisestä lemmikistäni, syyrialaishamsteri Fantasta viime vuonna. Eläimestä luopuminen lopullisesti on päätöksenä  jotain sanoinkuvailemattoman vaikeaa, oli kyse sitten ihan pienestä jyrsijästä tai isommasta koirasta. Omistajalleen omat lemmikit ovat (toivottavasti) arvokkaita aina. On totta, että hamsterit eivät ole seurankipeitä eivätkä ne juuri edes kaipaa ihmiskontaktia, mutta tunnearvo silti omasta lemmikistä on suuri.  Dastin saapuessa meille uuteen kotiin tiedostin, ettei se tulisi olemaan meillä kovinkaan kauaa lyhytikäisyydestään johtuen. Odotin silti, että se pysyisi luonamme kuitenkin vuoden tai kaksi, mutta se jaksoi viipyä meillä vain kuukausia, melkein sen vuoden, ennenkuin jostain syystä sen kunto romahti ja siitä tuli apaattinen sekä selkeästi hyvin hyvin kipeä. Yhteisymmärryksessä eläinlääkärin kanssa päätin, että turhaa o

Pitkään olen tiennyt miltä tuntuu asua kodissa ilman Muumitavaroita, mutta nyt siihen tuli loppu. Nalan raksut saivat nimittäin uuden säilytysastian pussissa olemisen sijaan ja materialismi- innokkaan ihmisen synkkä puoli pääsi valloilleen uutta tavaraa ostaessa.  Tuo säilytyspurkki on ollut superhyvä- sekä hyödyllinen ainakin meillä käytössä, ja suosittelenkin käymään kurkkaamassa Citymarketin eläintarvikeosastoa huvikseen, mikäli kauppa lähistöltä löytyy ja tuollainen kapistus kiinnostaa.  Aina ei myöskään tarvitse olla viikonloppu herkutellakseen, eikä oikeastaan kyllä erikoista syytäkään. Kaupasta tarttuikin siis ihmisten herkkujen lisäksi jotain hyvää Nalallekin. Ostin siis testiin  Encoren tonnikalafilettä  ensimmäistä kertaa nyt kun sitä kaupan hyllyllä oli saatavilla.  Tonnikalan aromit taisivat mennä neidillä niin paljon päähän, että Nala nuoli jo innoissaan lattialle vahingossa pudonnutta käärepaperiakin, mutta itse herkku ei meinannut kokonaisena sitten maist

Kaiken talvihehkutuksen jälkeen yhden huonon puolen kyllä tästä vuodenajasta keksin ja se on kissan turkin sähköistyminen.  Meillä on kotona melko kuiva sisäilma, ja sen voisin kuvitella vaikuttavan tuohon yllämainittuun jokavuotiseen ongelmaan. Nalan turkki vain rätisee kun sitä silittää pidempään ja kun pieni kissaraukka tämän jälkeen koittaa puskea, räpsähtää sähköisku sitä suoraan nenälle. Nykyään tämän sattuessa se ei enää näytä yhtä järkyttyneeltä, vaan siirtyy vain alistuen kauemmas ilkeästä emännästä. Kiintymyksenosoituksia annetaan siis meillä nykyisin hieman varoen, ettei vaan iskua napsahda nenälle.  Kaikista katalin turkin sähköistäjä on Nalan pentuajoista asti mukana kulkenut viltti, mutta siitä huolimatta viltin uumenissa on mukava loikoilla. Itse en vielä toimivaa keinoa turkin sähköistymiselle ole keksinyt ja olen vakavasti ruvennut epäilemään ettei mokomaa ole edes olemassa. Joku ehdotti, että kissan pesu moiseen voisi auttaa, mutta niin radikaaleihin ratkai